Elonkierron Tiedepolku
Elonkierron tiedepolku näyttää ruoantuotannon juuret ja piirtää maapallon kestävyyden rajat suomalaisten ruokapöydälle. Astele mukaan tiedepolulle ja selvitä, mitä kaikkea ruokasi tuottamiseen tarvitaan ja mitä siitä seuraa! Tällä sivulla kerrotaan tiivistetysti puiston perusnäyttelystä.
Viljelyn historia
Kasvintuotanto
Karjatalous
Ilmaston lämpeneminen
Kuluttajan valinnat
Viljelyn historia kaskenpoltosta vuoroviljelyyn
Suomalaisen maanviljelyn ja ruoantuotannon alkumuoto oli kaskenpoltto. Tyypillisimmin kaskipelloilla viljeltiin korpiruista ja naurista. Lounais-Suomessa kaskiviljelyn merkitys pieneni jo keskiajalla, mutta itäisessä Suomessa kaskiviljely säilyi elinvoimaisena 1800-luvun puoliväliin saakka.
Kaskiviljelyn jälkeen vallitsevaksi viljelymuodoksi yleistyi kaksivuoroviljely: pelto oli vuorovuosina kylvössä ja kesantona. Tuottamaton kesantovuosi oli välttämätön, koska rikkakasveja ei kyetty pitämään kurissa ilman kesantokesän muokkauksia, eikä karjanlantaa toisaalta riittänyt koko peltoalalle. Etelä-Suomessa tärkein viljelykasvi oli ruis, muualla viljeltiin enemmän ohraa. Muita yleisiä kasveja olivat kaura, herne ja papu. Keskimääräinen ruissato oli 700 kg/ha. Kaksivuoroviljelyn valta-asema säilyi 1800-luvun lopulle saakka.
1870-luvulla alkoivat viljelymenetelmät kehittyä nopeasti. Heinän peltoviljely aloitettiin. Pelloille ilmestyivät rauta-aurat, äkeet ja niittokoneet, ja lypsykarjan määrä lisääntyi nopeasti.
Erätalouden aikana yksi suomalainen tarvitsi ravinnon hankintaan kymmeniä hehtaareita metsää ja vesialueita. Kaskitaloudessa yhden ihmisen vuotuisen viljantarpeen tyydyttämiseen tarvittiin kaskeamiskelpoista maata noin 5 ha, kun kaskea poltettiin 40 vuoden välein. Peltoviljelyyn siirtyminen ja 2-vuoroviljely mahdollistivat samanlaisen ruokavalion tuottamisen 5 hehtaarin alalla 12 hengelle. Nykyisillä viljelymenetelmillä 5 hehtaarin pellolta saadaan sama viljamäärä 80 hengelle!
Humala kuului jokaiseen pihapiiriin
Humalalla oli erikoisasema maamme maustekasvien viljelyssä. Kruunu määräsi, kuinka monta humalasalkoa piti olla joka talossa. Etelä-Suomessa oli 1500-luvulla hyvin tavallista, että papin ja tuomarin määräämistä veroista osa maksettiin humalilla.
Humalaa tarvittiinkin tärkeän elintarvikkeen, oluen valmistukseen. Sen käpyjen sisältämät hapot ja eteeriset öljyt edistävät oluen kirkastumista, parantavat sen säilymistä ja antavat sille tyypillisen kitkeryyden. Humalan viljely taantui 1800-luvulla, kun sitä alettiin tuoda ulkomailta.
Luonnonvarakeskuksessa (Luke) tutkitaan suomalaisten vanhojen humalien soveltuvuutta oluen aromihumalointiin. Samalla tutkitaan humalien geneettistä monimuotoisuutta, viljelyominaisuuksia ja muita käyttötarkoituksia sekä viljelymenetelmiä. Tavoitteena on parhaimpien humalien saaminen tervetaimina taimistoille ja viljelijöille. Voit tutustua humalatutkimuksen tuloksiin esimerkiksi Peda.netin Geenivaraoppi-kokonaisuuden humala-osiossa.
Kasvintuotantoa ankarissa olosuhteissa
Suomi on maailman pohjoisin maatalousmaa. Kasvintuotantoa rajoittavat alhainen lämpötila, lyhyt kasvukausi ja osassa maata myös kesähallat. Lisäksi eteläisessä Suomessa kasvua rajoittaa veden puute.
Kasvintuotannon luontaiset edellytykset huononevat pohjoista kohti, ja maa jaetaankin ilmaston perusteella viljelyvyöhykkeisiin. Kahdella eteläisimmällä eli I ja II-vyöhykkeellä voidaan tuottaa leipäviljaa, vyöhykkeet III-IV soveltuvat rehuviljantuotantoon ja pohjoisimmalla eli V-vyöhykkeellä menestyvät vain nurmikasvit.
Keskimääräinen viljasato on Suomessa 3500 kg/ha, heinäsato 3700 kg/ha ja säilörehusato 18000 kg/ha. Rehuviljaa tuotetaan selvästi yli kotimaisen tarpeen. Leipäviljasato vaihtelee suuresti sääolojen takia, minkä vuoksi on ajoittain turvauduttava tuontiin. Rypsiöljyä tuotetaan kotimaan kulutusta vastaavasti, mutta rypsistä saatavaa valkuaisrehua, rypsirouhetta, tuodaan Suomeen kaksinkertainen määrä kotimaiseen tuotantoon verrattuna. Perunan osalta Suomi on omavarainen ja sokerista noin neljäsosa on peräisin kotimaisesta sokerijuurikkaasta.
Nykyään yhä suurempi osa suomalaisten ravinnosta koostuu kotieläintuotteista, mikä lisää peltoalan tarvetta. Peräti 80% peltoalasta käytetään kotieläinten rehuntuotantoon ja vain 20% suoraan syötävien kasvituotteiden viljelyyn. Yksin nautakarjan rehuntuotantoon tarvitaan lähes puolet Suomen peltoalasta.
Elonkierrossa esitellään mitä Suomen pelloilla viljellään ja kuinka paljon peltoa tarvitaan eri elintarvikkeiden raaka-aineiden tuottamiseen yhdelle suomalaiselle keskivertokuluttajalle. Lisäksi kerrotaan, mihin muuhun peltoa käytetään.
Viljelykasveista Elonkierrossa esitellään viljat, palko-, öljy- ja kuitukasvit sekä tattari. Vilja- ja palkokasveista on nähtävissä nykyisin viljelyssä olevien lajikkeiden lisäksi myös vanhoja maatiaislajikkeita. Lisäksi kerrotaan kasvukauden pituuden vaikutuksesta viljelykasvien kasvuun.
Leipäviljaa tuodaan Suomeen, rehuviljaa yli oman tarpeen
Maatalouden kehittyminen ja tehostuminen nykyiseen muotoonsa on mahdollistanut valtavan väestönkasvun. Viljelty peltoala on nyt Suomessa 2 260 000 ha eli meitä jokaista kohden on 0,42 ha. Koko maapallolla on peltomaata asukasta kohden 0,25 ha.
Tärkeimpien elintarvikkeiden osalta Suomi on pääosin omavarainen, mutta leipäviljaa joudutaan tuomaan säännöllisesti. Myös maidon omavaraisuusaste on laskenut alle sataan prosenttiin. VIhannesten omavaraisuusaste on noin 70%, sokerista noin 40% on kotimaista. Kananmunia tuotetaan yli kotimaisen käytön, mutta lihatuotteita tuodaan Suomeen vientiä enemmän. Kotieläinten ruokintaan tarvittavia valkuaisrehuja joudutaan tuomaan Suomeen, ja vastaavasti rehuviljaa viedään ulkomaille.
Kasvien ravinnetalous on tarkkaa yhteispeliä
Kasvit tarvitsevat rakenneosiensa ja elintoimintojensa ylläpitoon noin 20 alkuainetta. Kasvimassan pääosa koostuu hiilestä, hapesta ja vedystä, jotka kasvi saa ilmasta ja vedestä. Maasta saatavia välttämättömiä ravinteita on 12-16. Kasvin tarvitsemien määrien perusteella ravinteet jaetaan pää- ja hivenravinteisiin.
Kasvit ottavat vuodessa pääravinteita 10-200 kg/ha ja hivenravinteita alle kilon hehtaarilta. Eri ravinteet eivät voi korvata toistensa tehtäviä. Niinpä kasvin kehitys häiriintyy yhdenkin ravinteen puuttuessa ja myös silloin, kun ravinteiden keskinäiset suhteet poikkeavat voimakkaasti kasvien normaalista ravinnetarpeesta.
Ravinteiden saanti maasta on kasvin juuriston, maamikrobien ja maan ravinteiden pidätyskyvyn yhteispeliä. Luonnontilaisessa maassa kasvipeite hyödyntää maasta vapautuvat ravinteet tehokkaasti ja hävikit ilmaan ja vesiin jäävät pieniksi. Peltomaassa kasvipeitteen ajoittainen puuttuminen altistaa ravinteita huuhtoutumiselle. Ravinnehävikkien ja suurien satovaatimusten takia kasvinravinteita on lisättävä peltomaahan lannoittamalla.
Elonkierrossa esitellään viljakasvien ravinteiden käyttöä, typen kiertoa maaperässä, biologista typensidontaa ja maaperän fosforitaloutta.
Karjatalous
Karjatalouden ja maanviljelyn kehitys nivoutuvat toisiinsa. Karjan rehu korjattiin 1800-luvun lopulle asti luonnonniityiltä, sillä heinänviljely pellolla yleistyi vasta 1800-luvulla. Heinän ja viljan vuoroviljely mahdollisti voimakkaan karjatalouden ja hyvän lannan saannin. Lehmien ruokintaa parannettiin ja karjanjalostustyö aloitettiin.
Alkuperäiskarja alakynnessä
Ayrshire ja holstein ovat yleisimmät lypsykarjarotumme. Myös jerseyrotuisia lehmiä on alettu tuoda Suomeen. Lihantuotantoon soveltuvat lihaksikkaammat ja nopeammin kasvavat rodut, joista yleisimmät ovat hereford, angus, limousin ja charolais.
Maidontuotannossa käytettiin ennen valtaosaltaan maatiaisrotuja, mutta karjatalouden tehostuessa niiden määrä on vähentynyt uhkaavasti: kotimaista lypsykarjaa eli suomenkarjaa on vain reilu prosentti kaikista Suomen lypsylehmistä. Suomenkarjaan kuuluu kolme eri rotua: länsisuomalainen, itäsuomalainen eli kyyttö ja pohjoissuomalainen eli lapinlehmä.
Punaruskea länsisuomenkarja on maatiaisroduistamme suurituottoisin ja suurikokoisin. Puhdasrotuisia lehmiä on noin 1500 yksilöä, ja määrä vähenee huolestuttavasti.
Kyytön kyljet ovat punaruskeat, vatsa ja mahanalus valkeat, ja se on roduista vanhin. Viime vuosina puhdasrotuisten kyyttölehmien määrä on kasvanut monipuolisessa käytössä noin 1600 yksilöön, minkä vuoksi rotu ei ole enää uhanalainen samassa määrin kuin aiemmin.
Valkoinen lapinlehmä on edelleen harvinaisin, niitä on noin 1000 lehmää.
Suomenkarjan maito on hyvin valkuaispitoista, ja siinä on maidon juustoutumisominaisuuksia parantavaa valkuaisen kappakaseiinin B-tyyppiä runsaammin kuin muilla roduilla. Myös maidon rasvapitoisuus on yleensä korkea.
Elonkierron perinnemaisema elää laidunnuksesta
Maaseutumme kauniit perinnemaisemat ovat syntyneet vuosisatojen aikana, kun viikate, karja ja tuli ovat muokanneet avoimia ja puoliavoimia niittyjä, kaskia ja hakamaita. Haka on aidattu, puita ja pensaita kasvava luonnonlaidun. Puiden välissä on vaihtelevan kokoisia niittylaikkuja. Hakamaan harva puusto erottaa sen metsälaitumesta, jossa puusto on tiheämpää.
Laiduntamista kestävät lajit menestyvät hakamailla, kun taas laidunnuksesta kärsivät lajit vähenevät. Hakalaidunten lajit vaihtelevat laiduntajan maun mukaan: lampailla, hevosilla ja naudoilla on kaikilla omat ruokatottumuksensa, mikä muovaa vähitellen alueen kasvillisuutta ja maisemaa. Lampaat ja vuohet syövät tarkkaan kaiken syötäväksi kelpaavan, kun taas hevonen ja nautaeläimet ovat nirsompia ravinnon suhteen.
Laidunnuksen siirryttyä pelloille perinnemaisemat ovat alkaneet kasvaa umpeen ja metsittyä. 1900-luvun aikana perinnelaidunten määrä putosi sadasosaan. Perinneympäristöä voidaan hoitaa maatalouden ympäristötukijärjestelmän avulla. Elonkierron alueella on metsä- ja hakamaalaitumia viisi hehtaaria, joka riittää neljälle hieholle ja muutamalle lampaalle. Loimijoen vanhaa hakamaata laidunnettiin 1960-luvulle saakka. Laidunnus aloitettiin uudelleen vuonna 1997. Vuonna 2022 alueella aloitetaan perinneluontoympäristöjen inventointi- ja kunnostustyöt ESR-rahoitteisessa EloHelmi-hankkeessa.
Ilmaston lämpeneminen ja maatalous
Kasvihuoneilmiössä maapallon ilmakehän kaasut rajoittavat auringon säteilyenergian poistumista avaruuteen. Ilman kasvihuoneilmiötä maapallon pintalämpötila olisi keskimäärin -18 astetta ja maapallo olisi elinkelvoton. Kasvihuoneilmiö voimistuu, kun kasvihuonekaasuja vapautuu ilmaan enemmän kuin vapautuisi luonnon omissa prosesseissa. Kasvihuoneilmiön aiheuttavat fossiilisten polttoaineiden käyttö, maankäytön muutokset ja muun muassa maatalous. Merkittävimpiä kasvihuonekaasuja ovat metaani, dityppioksidi ja hiilidioksidi.
Vuoteen 2100 mennessä Pohjolan vuotuisen keskilämpötilan ennustetaan nousevan peräti 4 astetta, mikäli Golf-virran lämmittävä vaikutus heikkenee odottamattomalla tavalla. Tällöin Etelä-Suomen lämpöolot vastaisivat nykyisiä Tanskan oloja. Ilmaston lämpeneminen parantaisi merkittävästi Suomen maatalouden tuotantokykyä. Kesät lämpenisivät ja talvet olisivat aiempaa kosteampia.
Ilmaston lämpenemisestä huolimatta lyhyt kasvukausi ja keväthallojen riski rajoittavat myös tulevaisuudessa merkittävästi Suomen viljelykasvivalikoimaa. Myöskään kaikki viljelykasvit eivät menesty Suomen pitkänpäivän olosuhteissa. Durraa ja bataattia tuskin viljellään Suomen pelloilla tulevaisuudessakaan, mutta hirssiä, keltalupiinia, maissia ja kvinoaa voidaan tulevina vuosikymmeninä viljellä menestyksekkäästi myös Suomessa. Myös joitain aikaisia soijalajikkeita on Suomessa jo kokeiltu.
Ruoan tuotanto aiheuttaa aina päästöjä
Maatalouden osuus koko maailman kasvihuonekaasupäästöistä on noin 20%. Metsien raivaaminen maatalouskäyttöön lisää hiilidioksidipäästöjä, kun taas karjanhoito ja riisinviljely aiheuttavat metaanipäästöjä. Typpilannoitus puolestaan lisää ilmakehän dityppioksidimäärää. Suomessa maatalouden osuus kasvihuonekaasupäästöistä on 11 %. Elonkierrossa kuvataan maatalouden aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä sekä ratkaisumalleja päästöjen vähentämiseksi.
Kuluttajan valinnat ruokalautasellA
Ruoan merkitys kuluttajan ympäristövaikutuksissa on siis keskeinen, sillä ravintomme aiheuttaa runsaan kolmanneksen kaikista kulutuksen ympäristövaikutuksista. Paljonko kuluttajan syömä ruoka tuottaa hiilidioksidipäästöjä? Päästöt voidaan laskea yhdenmukaisesti hiilidioksidiekvivalentteiksi, jolloin elintarvikkeiden raaka-aineiden tuotannosta vuodessa aiheutuneita kasvihuonekaasupäästöjä voidaan vertailla.
Elonkierto tekee työtä niin luonnon monimuotoisuuden, ilmastonmuutoksen hillitsemisen kuin elinvoimaisen maataloustuotannon hyväksi.
Suomen ympäristökeskuksen koordinoima Reilu ruokamurros eli JustFood -hanke tutkii, miten siirtymä ilmastoviisaaseen ja terveelliseen ruokajärjestelmään voidaan tehdä kestävästi, hyväksyttävästi ja oikeudenmukaisesti.
