Itäsuomenkarjan tilanne vakaa, länsisuomenkarja huolestuttavasti harvinaistumassa

 

Teksti: Mervi Honkatukia / NordGen kotieläinsektorin johtaja

Meillä on onni vaalia edelleen kolmea alkuperäistä suomenkarjarotua. Itäsuomen-, länsisuomen- ja pohjoissuomenkarjarodut määritellään YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n mittapuulla uhanalaisiksi. Uhanalaisuusarviossa tarkkaillaan lisääntymisikäisiä naaraita eli lehmiä. Suomenkarjan lehmiä on jäljellä noin 3800. Roduista on harvinaisin pohjoissuomenkarja eli lapinlehmä, jonka lukumäärä jää alle 900.

Punakylkinen Sara on 10 kuukauden ikäinen kyyttöhieho eli itäsuomenkarjan yksilö. Itäsuomenkarjaa kutsutaan yleisesti myös kyytöksi, vaikka alunperin se on tarkoittanut naudan punakylkistä ja valkoselkäistä värityyppiä. Saran edustama itäsuomenkarja on löytänyt oman lokeronsa perinnelaidunnuksessa hyvien emo-omaisuuksiensa, luonteensa ja ketteryytensä ansiosta. Itäsuomenkarja on kasvussa ja siitä on tullut yleisin suomenkarjarotumme. Aikuisena Saran odotetaan lypsävän keskimäärin 4100 kg vuodessa.

Kokoruskea Salvia on 9 kuukauden ikäinen länsisuomenkarjahieho. Salvian odotettu tuotostaso aikuisena on kutakuinkin 7600 kg vuodessa. Länsisuomenkarja on profiloitunut erityisesti lypsyrotuna ja ihan äskettäin julkaistujen tutkimustulosten perusteella länsisuomenkarjan maidosta löytyy hyviä ominaisuuksia, joita voitaisiin hyödyntää mm. terveystuotteissa.

Kuvassa Salvia, 9 kuukauden ikäinen länsisuomenkarjahieho.

Arkeologisten kaivausten ruukun paloista löytyneet maitorasvajäämät kertovat, että lypsäviä kotieläimiä on pidetty Suomessa jo noin viisi tuhatta vuotta. Sitä ei kuitenkaan tiedetä, oliko maito peräisin lehmästä, lampaasta vai vuohesta. Tiedetään, että suomalaisten nautarotujemme sukujuuret ulottuvat nautoihin, jotka tulivat maahamme emigranttien mukana kolme-neljätuhatta vuotta sitten Baltian kautta. Sen jälkeen suomenkarjan esivanhempien sadat sukupolvet ovat joutuneet selviytymään nykymittapuun mukaan hyvin karuissa olosuhteissa vaatimattomalla hoidolla. Vain sitkeämmät selviytyivät ja sopeutuivat paikalliseen ilmastoon ja ravintoon. Näistä paikallisista maatiaiskannoista muotoitui suomenkarjarotumme.

Varhaisia kotieläimiämme pidettiin ensisijaisesti lihan, nahkojen ja sarvien takia. Eläinten monipuolisempi hyödyntäminen opittiin myöhemmin. Karjatalouden kehitys vauhdittui, kun käyttötarkoitus ei  vaatinut eläinten teurastamiseta. Yksi aikansa tärkein naudan kasvattamisen syy oli peltojen tarvitsema lannoitus. Lannalla käytiin jopa kauppaa. Myöhemmin toiseksi tärkeäksi hyödykkeeksi nousi voi, jolla jopa maksettiin veroja. Suomenkarjojen virallinen synty ajoittuu 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun alkuun, kun kaikille kolmelle suomenkarjarodulle perustettiin rotuyhdistykset, jotka ylläpitivät puhdasjalostuksen vaatimaa kantakirjarekisteriä.

Synkät ja vaikeat vaiheet eivät rajoitu pelkästään kaukaiseen menneisyyteen, sillä toinen maailmansota koitteli erityisesti kahta kolmesta suomenkarjaroduistamme. Karjalan evakot pelastivat itäsuomenkarjan rippeet uusille asuinsijoilleen ympäri Suomea. Ruotsi osallistui lapinlehmäpopulaation pelastusoperaatioon Lapinsodan aikana. Molemmat evakuoinnit aiheuttivat mittavia menetyksiä karjojen lukumäärään. Esimerkiksi pohjoissuomenkarjan sonnit eivät koskaan palanneet takaisin evakuointimatkaltaan ja kotiin palaavien lehmien määräkin oli huomattavasti vaatimattomampi kuin matkalle lähteineen joukon. Sotaan päättyi myös yleisesti suomenkarjarotujen kulta-aika valtarotuna. Rotuyhdistykset sulautettiin yhteen ja lehmiä risteytettiin tuontirotuihin, jotka nopeasti syrjättivät suomenkarjan 1960-luvulle tultaessa.

1970-ja 1980-luvuilla havahduttiin siihen, että sekä itäsuomenkarja että pohjoissuomenkarja olivat sukupuuton partaalla. Molempien rotujen lehmien lukumäärä oli painunut alle viidenkymmenen, lapinlehmiä oli jäljellä vain parisenkymmentä. Lapinlehmän ahdinkoa lisäsi keinosiemennyssonnien puuttuminen. Sitkeät eläintenpitäjien ja valveutuneiden viranomaisten viimehetken toimet säästivät itä- ja pohjoissuomenkarjan lopulliselta sukupuutolta. Sukupuutolta pelastuminen yhdessä rotuyhdistysten perustamisen ja sodan koettelemusten ohella muodostuivat suomenkarjan tärkeimmiksi käännekohdaksi. Itä- ja pohjoissuomenkarjan tilanne näyttää tällä hetkellä vakaalta – itäsuomenkarjan suosio perinnelaiduntajina lisää suosiotaan vuosi vuodelta. Sen sijaan länsisuomenkarjan tilanne on tällä hetkellä huolestuttava, sillä niiden lukumäärä jatkaa laskuaan.

Suomi on sitoutunut noudattamaan kansainvälistä biodiversiteettisopimusta biologisen monimuotoisuuden suojelusta ja luonnonvarojen kestävästä käytöstä. Sopimus koskee osaltaan myös kotieläinten geenivarojen säilyttämistä. Geenivarojen suojelutyö toteutetaan kansallisten geenivaraohjelmien kautta. Geenivaraohjelmien tavoitteena on erityisesti säilyttää alkuperäisrotumme ja niiden geenivarat sekä kannustaa kotimaisten kotieläinrotujen kestävään käyttöön. Kestävään käyttöön kuuluu ympäristön, nykyisten ja tulevien sukupolvien tarpeiden sekä taloudellisten seikkojen huomioiminen. Suojeluarvon lisäksi alkuperäisroduille voidaan määrittää taloudellinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurihistoriallinen merkityksensä. Eläimemme ovat muovanneet ruokakulttuuriamme ja kuuluneet kiinteästi perinteiseen maaseudun kulttuurimaisemaan.